Ensimmäinen salitreeni - motivaatio takapakkia ja kiukuttelua

Lyhyesti taustastani suhteessa kuntosaliharjoittelua, lisäravinteita ja rahkan syöntiä kohtaan. En ole ikinä käynyt salilla treenaamassa, sillä koen sen olevan todella tylsää. Viime kerran kun olen omistanut salikortin kävin siellä kerran (sekin oli esittelykerta, jossa käytiin liikkeet läpi). Ryhmätunneilla sen sijaan tuli käytyä 10 kerran kortin edestä ja ne olivatkin hauskaa puuhaa. Lisäksi en salilla treenaaminen näyttää epätehokkaalta, sillä näyttää siltä kuin suurin osa ihmisistä vain seisoskelisi hengailemassa. Suhtautumiseni lisäravinteisiin on ollut se että ihmisten pitäisi syödä ruokaa eikä jauheita. Rahkaa aamupalaksi syöville kavereilleni olen tyytyväisenä naureskellut pitsan pala suussa. Olen myös ajatellut, että elämä on liian lyhyt kieltää itseltään asioita ja tehdä asioita, jotka eivät ole hauskoja. Ilmeisesti sitä täytyy kuitenkin jossain vaiheessa aikuistua ja todeta, että joskus sitä on ajateltava asioita uudelta kantilta.

Menin tänään töiden jälkeen intoa täynnä vetämään ensimmäistä salitreeniäni. Olin eilen katsonut ensimmäisen osuuden videot niin että osaisin liikkeet salilla tehdä. Aloitin lämmittelyn juoksemalla juoksumatolla. Kahden minuutin jälkeen kuvittelin juosseeni "toooodella kauan" ja kyllästymisen takia vaihdoin pyörään ja polkemiseen. Sain näistä yhteensä 10 minuutin alkulämmittelyn täyteen ja oli aika siirtyä tekemään sarjoja. Tässä vaiheessa päästiinkin kohtaan, jossa hommasta lähti maku. Olin kyllä katsonut etukäteen liikkeet, mutta minulla ei ollut mitään hajua siitä miltä laitteet, joilla ne suoritetaan näyttivät. Patsastelin ensin tyhmänä naisten salin puolella ja totesin ettei siltä puolelta ilmeisesti ole tarvittavia laitteita. Niinpä tavarat kantoon ja "normipuolelle". Siellä sitten lisää patsastelua keskellä huonetta ja väistellen ihmisiä. Tässä vaiheessa koko homma alkoi ärsyttää ja teki mieli lopettaa treenaaminen siihen. Pari kertaa syvään henkeä ja uusi kierros laitteiden parissa. Löysin onneksi yhden tutulta näyttävän laitteen ja aloin tehdä alasvetoa taljalla. Sarjojen välissä pitäisi pitää minuutin tauko. Tunsin itseni vielä tyhmemmäksi seisoessani laitteen vieressä tekemättä mitään. Paniikinomaisesti päätin tarttua juomapulloon ja ottaa muutaman huikan. Mitä ihmiset tekevät tuon minuutin tauon aikana? Hengailevat? Urhoollisesti vedin treenin kuitenkin loppuun yhtä liikettä lukuunottamatta, sillä siihen sopivaa laitetta ei vain löytynyt.

Salilta lähtiessäni ei olo ollut ainakaan euforinen eikä se ainakaan parantunut kauppaan mennessä. Viimeisen viikon aikana on tehnyt mieli järjettömästi suklaata ja kaikki ihania herkkuja. Tällä ei ole mitään tekemistä nälän kanssa, sillä en meinaa jaksaa syödä niin paljon ruokaa kun ruokavalioni mukaan pitäisi.Yllättävää miten koukuttavia kyseiset asiat näköjään ovat. Kävin kaupassa katsomassa mutakakku osastoa ja itkusilmässä siirryin kohti rahkahyllyä. Tässä vaiheessa päässäni risteilivät seuraavat ajatukset "Kenen mielestä maustamaton, rasvaton rahka maistuu OIKEASTI JA REHELLISESTI hyvälle? Vedäpä vähän rahkaa ja sokeritonta mehukeittoa ja sen jälkeen lusikallinen mutakakkua ja vertailepa makuja. Ne, jotka väittävät rahkan maistuvan hyvälle yrittävät oikeastaan vaan uskotella sitä itselleen, sillä aikaa kun vieressä vedetään sipsejä" Sitten mieleeni tuli sanonta siitä miten "sarkasmi on vihan ruma serkku" (taitaa muuten olla leffasta anger management toi peräisin. On muuten tosi hauska elokuva) ja jotain siitä miten pitäisi ajatella positiivisesti. Rahkat siis kantoon ja kotia kohti.

Kotona laittelin heti ruokaa tulemaan ja fiilikset parantuivat pikkuhiljaa. Sain kuitenkin tehtyä melkein kaikki liikkeet ja huomenna on taas uusi päivä kokeilla. Ruokakin maistui hyvälle, vaikka täytyy todeta, ettei täysjyväriisi makunsa puolesta ole mitään verrattuna kiinalaisista saatavaan mössöriisiin.

Lohta, kastiketta, riisiä, vihanneksia ja salaattia oli tänään päivällisellä tarjolla. Vaikka hetkellisesti motivaatio olikin kadoksissa olen ylpeä, että mutakakut jäivät kauppaan. Täytyy tosin todeta, etten yhäkään saa mitään nautintoa siitä, että kiellän itseltäni jotain. En myöskään usko, että salilla käymisestä tulee ikinä lempilajini, mutta toivottavasti se lähtee pikkuhiljaa sujumaan. Never say never eli ehkä joku päivä luen tätä kirjoitusta syöden tyytyväisenä rahkaa lempiharrastuksen salilla käymisen jälkeen...