Jokaisella meistä on muistoja koululiikunnasta. Valitettavasti monilla nämä muistot ovat myös määrittäneet pitkälle liikunnan harrastamista myös koulun loputtua. Liikunta oli yksi lempiaineistani ja sain siitä myös hyviä arvosanoja. Kaikista lajeista en silti pitänyt ja arviointiperusteet tuntuivat välillä olevan hieman kyseenalaisia ja liikunnaopettajan tulkinta esimerkiksi myönteisestä suhtautumisesta liikuntaan tuntui välillä kytkeytyneen välineiden vapaaehtoiseen siivoamiseen tunnin jälkeen. Uinti oli yksi lajeista joista en pitänyt, sillä en pidä vedestä. Uintireissu tarkoitti käytännössä aina korvatulehdusta ja viikon sairastelua flunssan merkeissä. Kylmästä hytisten ja vettä niellen oli kuitenkin pakko antaa parastaan, jottei yksittäisen lajin huono suoritus vaikuttaisi kokonaisarvosanaan.
Päädyin uudelleen pohtimaan koululiikunnan arviointiperusteita erään valmennuskerran aluksi. Arviointiperusteet olivat koulun salin seinällä kaikkien luettavissa ja saivat pohtimaan sitä ollaanko nyt menossa ollenkaan oikeaan suuntaan tässä hommassa. Hyvän arvosanan saamiseksi pitää kyetä keskimääräistä paremmin hiihtämään. luistelemaan, uimaan, juoksemaan, pelaamaan palloa, voimistelemaan ja suunnistamaan. Lisäksi täytyy tsempata muita, toimia ryhmässä, sekä itsenäisesti, ymmärtää liikuntakulttuuria ja kokonaiskuvaa liikunnan ja terveyden välillä. Melko pitkä ja haastava lista asioita, joista suurinta osaa tavoitteista en tunne yhäkään täyttäväni vaikka hyviä arvosanoja sainkin.
Kiinnitin erityisesti huomiota kahteen ongelmakohtaan, joiden näen aiheuttavan ongelmia koululiikunnassa. Ryhmät jaetaan luokkien, ei painotusten ja tasojen mukaan. Liikunnan arvostelussa ote on negatiivinen positiivisuuden sijaan eikä ota huomioon yksilöiden erilaista kehittymistä.
Aloitetaampa negatiivisuudesta. Otetaan esimerkki työelämästä. Työelämässä johtajia on suositeltu kiinnittämään huomiota alaistensa vahvoihin puoliin ja korostamaan ja käyttämään hyväksi niitä. Näin tehdään myös joukkueurheilussa. Tätä voisi hyödyntää myös koululiikunnassa. Liikuntatunneilla voisikin olla tarjolla enemmän valinnavapautta kuitenkin niin, että perusasiat kaikista lajeista tulisi opittua. Mikäli voimistelutunnilla haluaa tehdä 100 volttia renkaissa voisiko se olla mahdollista vaikka jokin toinen liike siinä jäisikin vähemmälle.
Tasoryhmiin jakaminen toisi liikuntatunteihin mielekkyyttä, joka siitä nyt puuttuu. Tärkeintä olisi löytää jokaisella oman tasoinen porukka harjoitella ja tasoja voisi vaihtaa myös lajista riippuen. Tasoryhmät on todettu toimiviksi myös muissa aineissa ja ne toimisivat hyvin myös liikunnassa. Esimerkkinä voisi ottaa vaikka lentopallon. Alkutunnin tehtäisiin perusharjoitteita yhdessä ja lopputunnista saisi valita haluaako tunnin loppuajan osallistua "lenttisturnaukseen" vai jatkaa pienemmällä porukalla esimerkiksi koppipalloa ja harjoitteita ilman pisteiden laskua. Tunti pysyisi näin mielekkäänä niille, joiden taidot ovat tasolla, jolla peli sujuu ja kilpailuhalu tuo lisädraivia tuntiin. Toisaalta myös palloa pelkäävät saisivat ottaa rauhallisemmin eikä tarvitsisi pelin keskellä pelätä henkensä edestä. Samalla opittaisiin itsensä ja oman kehonsa kuuntelemista ja vastuun ottamista omasta oppimisesta. Ehkä taidot karttuvatkin ja seuraavalla kerralla halua onkin jo osallistua turnaukseen.
Usein oppilaalle on myös epäselvää miksi jotain suoritusta tehdään ja mittaamisella vertaillaan oppilaita keskenään sen sijaan, että se olisi väline oppia urheilusta ja treenaamisesta. Erilaiset testit ovat hyviä välineitä, silloin kun ymmärretään, miten niitä käytetään oman harjoittelun apuna. Se jaksatko tehdä yhtä monta vatsalihasta kuin keskimäärin samanikäiset on kehittymisen kannalta melko turha tietoa. Tärkeää olisi opettaa, että testeillä voidaan mitata kehittymistä ja näin voi helposti seurata oman harjoittelunsa tuloksia. Tälläinen lähestymistapa lisää motivaatiota ja innostaa harjoittelemaan. "Pystyit tällä kertaa seisomaan 5s kauemmin yhdellä jalalla kuin viime kuussa. Loistavaa kehitystä, jatka harjoittelua niin seuraavalla kerralla tulos paranee", tyyppinen palaute antaa enemmän eväitä kuin "olit keskimääräistä 12 vuotiasta huonompi".
Uudessa ops2016 on koululiikuntaa uudistettu paljon ja hyvään suuntaan. Myönteisten kokemusten, sisäisen motivaation ja pätevyydentunteen vahvistamisen otan innolla vastaan. Kehityssuunta vaikuttaa loistavalta ja liikunnallisen elämäntavan rakentamista tukevalta.
Testien poistamisesta on käyty kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan, sekä oltu huolestuneita siitä miten motivoidaan niitä, joiden testeissä suoriutuminen on erinomaista. Onhan se myös vähän ikävää juosta cooperin testiä mikäli, hyvällä tuloksella ei ole vaikutusta arvosanaan. Kilpailemista ja taitojen näyttämistä tulisikin liikuntatunneilla mahdollistaa muuta kautta positiivisessa hengessä. Seuraammehan me penkkiurheilijoina hienoja suorituksia ja saamme tästä inspiraatiota omaan treeniin. Koulussa voitaisiin opetalla hyödyntämään tätä pääomaa jos jollain on erityisosaamista lajissa voi tämä oppilas kertoa harjoittelustaan ja mahdollisesti opettaa joitain taitoja muille yhdessä opettajan avustuksella.
Näen uudistukset positiivisina myös huippu-urheilun kannalta. Sisäisen motivaation painottaminen aikaisessa vaiheessa lisää innostusta liikuntaa kohtaan ja myönteisen kokemuksen kautta uskallusta kokeilla erilaisia lajeja. Tätä kautta koululaiset innostuvat toivottavasti myös yhä isommissa joukoissa mukaan harrastamaan liikuntaa monipuolisesti myös vapaa-ajalla. Samalla tarvitaan myös ymmärrystä seurapuolella siitä, että jatketaan innostamista ja mahdollistetaan myös lajin harrastaminen ilman kilpauratavoitteita. Annetaan urheilijoille aikaa kehittyä ja tehdään harjoittelusta niin innostavaa, että taidot karttuvat huomaamatta.
Päädyin uudelleen pohtimaan koululiikunnan arviointiperusteita erään valmennuskerran aluksi. Arviointiperusteet olivat koulun salin seinällä kaikkien luettavissa ja saivat pohtimaan sitä ollaanko nyt menossa ollenkaan oikeaan suuntaan tässä hommassa. Hyvän arvosanan saamiseksi pitää kyetä keskimääräistä paremmin hiihtämään. luistelemaan, uimaan, juoksemaan, pelaamaan palloa, voimistelemaan ja suunnistamaan. Lisäksi täytyy tsempata muita, toimia ryhmässä, sekä itsenäisesti, ymmärtää liikuntakulttuuria ja kokonaiskuvaa liikunnan ja terveyden välillä. Melko pitkä ja haastava lista asioita, joista suurinta osaa tavoitteista en tunne yhäkään täyttäväni vaikka hyviä arvosanoja sainkin.
Tasoryhmistä intoa liikuntatunneille
Kiinnitin erityisesti huomiota kahteen ongelmakohtaan, joiden näen aiheuttavan ongelmia koululiikunnassa. Ryhmät jaetaan luokkien, ei painotusten ja tasojen mukaan. Liikunnan arvostelussa ote on negatiivinen positiivisuuden sijaan eikä ota huomioon yksilöiden erilaista kehittymistä.
Aloitetaampa negatiivisuudesta. Otetaan esimerkki työelämästä. Työelämässä johtajia on suositeltu kiinnittämään huomiota alaistensa vahvoihin puoliin ja korostamaan ja käyttämään hyväksi niitä. Näin tehdään myös joukkueurheilussa. Tätä voisi hyödyntää myös koululiikunnassa. Liikuntatunneilla voisikin olla tarjolla enemmän valinnavapautta kuitenkin niin, että perusasiat kaikista lajeista tulisi opittua. Mikäli voimistelutunnilla haluaa tehdä 100 volttia renkaissa voisiko se olla mahdollista vaikka jokin toinen liike siinä jäisikin vähemmälle.
Tasoryhmiin jakaminen toisi liikuntatunteihin mielekkyyttä, joka siitä nyt puuttuu. Tärkeintä olisi löytää jokaisella oman tasoinen porukka harjoitella ja tasoja voisi vaihtaa myös lajista riippuen. Tasoryhmät on todettu toimiviksi myös muissa aineissa ja ne toimisivat hyvin myös liikunnassa. Esimerkkinä voisi ottaa vaikka lentopallon. Alkutunnin tehtäisiin perusharjoitteita yhdessä ja lopputunnista saisi valita haluaako tunnin loppuajan osallistua "lenttisturnaukseen" vai jatkaa pienemmällä porukalla esimerkiksi koppipalloa ja harjoitteita ilman pisteiden laskua. Tunti pysyisi näin mielekkäänä niille, joiden taidot ovat tasolla, jolla peli sujuu ja kilpailuhalu tuo lisädraivia tuntiin. Toisaalta myös palloa pelkäävät saisivat ottaa rauhallisemmin eikä tarvitsisi pelin keskellä pelätä henkensä edestä. Samalla opittaisiin itsensä ja oman kehonsa kuuntelemista ja vastuun ottamista omasta oppimisesta. Ehkä taidot karttuvatkin ja seuraavalla kerralla halua onkin jo osallistua turnaukseen.
Testit kehittymisen mittaamisen välineiksi
Usein oppilaalle on myös epäselvää miksi jotain suoritusta tehdään ja mittaamisella vertaillaan oppilaita keskenään sen sijaan, että se olisi väline oppia urheilusta ja treenaamisesta. Erilaiset testit ovat hyviä välineitä, silloin kun ymmärretään, miten niitä käytetään oman harjoittelun apuna. Se jaksatko tehdä yhtä monta vatsalihasta kuin keskimäärin samanikäiset on kehittymisen kannalta melko turha tietoa. Tärkeää olisi opettaa, että testeillä voidaan mitata kehittymistä ja näin voi helposti seurata oman harjoittelunsa tuloksia. Tälläinen lähestymistapa lisää motivaatiota ja innostaa harjoittelemaan. "Pystyit tällä kertaa seisomaan 5s kauemmin yhdellä jalalla kuin viime kuussa. Loistavaa kehitystä, jatka harjoittelua niin seuraavalla kerralla tulos paranee", tyyppinen palaute antaa enemmän eväitä kuin "olit keskimääräistä 12 vuotiasta huonompi".
Uudessa opetussuunnitelmassa liikutaan oikeaan suuntaan
Uudessa ops2016 on koululiikuntaa uudistettu paljon ja hyvään suuntaan. Myönteisten kokemusten, sisäisen motivaation ja pätevyydentunteen vahvistamisen otan innolla vastaan. Kehityssuunta vaikuttaa loistavalta ja liikunnallisen elämäntavan rakentamista tukevalta.
Testien poistamisesta on käyty kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan, sekä oltu huolestuneita siitä miten motivoidaan niitä, joiden testeissä suoriutuminen on erinomaista. Onhan se myös vähän ikävää juosta cooperin testiä mikäli, hyvällä tuloksella ei ole vaikutusta arvosanaan. Kilpailemista ja taitojen näyttämistä tulisikin liikuntatunneilla mahdollistaa muuta kautta positiivisessa hengessä. Seuraammehan me penkkiurheilijoina hienoja suorituksia ja saamme tästä inspiraatiota omaan treeniin. Koulussa voitaisiin opetalla hyödyntämään tätä pääomaa jos jollain on erityisosaamista lajissa voi tämä oppilas kertoa harjoittelustaan ja mahdollisesti opettaa joitain taitoja muille yhdessä opettajan avustuksella.
Näen uudistukset positiivisina myös huippu-urheilun kannalta. Sisäisen motivaation painottaminen aikaisessa vaiheessa lisää innostusta liikuntaa kohtaan ja myönteisen kokemuksen kautta uskallusta kokeilla erilaisia lajeja. Tätä kautta koululaiset innostuvat toivottavasti myös yhä isommissa joukoissa mukaan harrastamaan liikuntaa monipuolisesti myös vapaa-ajalla. Samalla tarvitaan myös ymmärrystä seurapuolella siitä, että jatketaan innostamista ja mahdollistetaan myös lajin harrastaminen ilman kilpauratavoitteita. Annetaan urheilijoille aikaa kehittyä ja tehdään harjoittelusta niin innostavaa, että taidot karttuvat huomaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti