Lajikokeilu: Boulderointia ja seinäkiipeilyä Salmisaaressa

Viime viikolla ennen flunssan kouriin joutumista pääsin vihdoin kokeilemaan boulderointia ja seinäkiipeilyä Salmisaaren kiipeilyareenalla kun saimme viimein aikataulut sovitettua yhteen kiipeilyä harrastavan kaverini kanssa. Henkilökohtaisesta valmentajasta ensimmäisellä kokeilukerralla oli suuri hyöty, sillä seinällä roikkuessa on haastavaa hahmottaa miten päästä eteenpäin ja myös tekniikkavinkit olivat hyödyksi, vaikkei niitä heti pystynytkään omaksumaan.

Salmisaareen päästessäni kohtasin kriisin -  olin unohtanut ottaa ponnarin mukaan... En osaa harrastaa mitään liikuntaa hiukset auki, mutten viitsinyt kotiinkaan lähteä, joten päätin pärjätä ja eipä sitä kiipeillessä ehtinyt pahemmin hiuksia miettiä. Heti aluksi sain myös kokea koko kiipeilyreissun pelottavimman hetken: portaiden kiipeämisen boulderointipaikalle. En erityisesti pelkää korkeita paikkoja, mutta inhoan korkeita paikkoja, josta joudut katsomaan alas ja näät tason läpi maahan asti. Portaat olivat siis sellaiset kapeat kierreportaat ritilöillä, joten jokaisella askeleella sai katsoa miten maa kaikkosi kauemmaksi jalkojen alta. Portaiden jälkeen kiipeily tuntui erittäin turvalliselta vaihtoehdolta. (Onneksi poispäin pääsi eri kautta)

Aloitimme treenin lämmittelyn jälkeen boulderointireiteistä. Aluksi harjoittelimme perusasioita, kuten sen, että edetään omalla värillä ja miten kiipeäminen aloitetaan, sekä turvallisen alastulon. Kiivetessä pitäisi tehdä töitä jaloilla, mutta kyllä se näin aluksi oli enemmän käsillä roikkumista. Kuten kuvasta näkyy oma kiipeämistyyli ei vielä ihan hämähäkkimiehen etenemiseltä näyttänyt...

Pieni pumppi kiipeilyn jälkeen

Jatkoimme boulderoinnin jälkeen harjoittelemaan itsevarmistavalla seinällä ja vielä viimeisillä voimilla kaverini varmistaen. Voimat alkoivat olla jo tässä vaiheessa melko loppu, joten hauskin vaihe oli itseasiassa alastulo köyden varassa. Boulderoinnin patjalle hyppäämisen jälkeen köyden avulla alastulo tuntui melko turvallliselta. Kaverin varmistaessa pystyi myös pitämään pieniä hengähdys- ja miettimistaukoja.

Kiipeily oli haastavaa myös henkisesti, sillä usein eteenpäin pääseminen oli enemmän kiinni korvien välistä kuin fyysisistä tekijöistä. Eräskin boulderointirata piti kiivetä kolme kertaa kunnes viimeisellä kerralla uskalsin kiivetä loppuun asti tehden viimeisen vaihdon "kunnolla". Aloittelijalle kurssista tai valmentajasta on varmasti hyötyä, sillä oikean tekniikan oppiminen heti alussa kantaa pitkälle ja treenaaminen on hauskempaa.